Terveystieteiden maisteri, sairaanhoitaja Johanna Olli valmistelee hoitotieteen väitöskirjaansa vammaisten lasten osallisuuden tukemisesta. Aihe nousi omasta sairaanhoitajan työstä lastenneurologisten potilaiden parissa. Tutkimustyön tuloksien jakamisen takaisin käytäntöön hän näkee tutkijan velvollisuutena.
Johanna Olli pohti työssään Kymenlaakson keskussairaalan lastenneurologialla kuinka hoitotyötä voisi tehdä vielä paremmin.
- Halusin lukea kaiken, mitä aiheesta on kirjoitettu – mutta eihän aiheesta löytynytkään juuri mitään! Jonkun pitäisi siis tutkia ja kirjoittaa aiheesta, joten miksen se olisi minä? Olin nauttinut tutkimuksenteon taitojen harjoittelusta jo sairaanhoitajaopintojen lopputyötä tehdessäni. Tutkimuksen teko maistui myöhemminkin terveystieteiden maisterin tutkinnon pro gradu -tutkielmaa valmistellessani. Tajusin myös, että gradu on vasta pintaraapaisu itseäni kiinnostavaan lastenneurologian hoitotyöhön.
Ollille on tärkeää hoitotyön käytäntöjen, opettamisen ja johtamisen kehittäminen tieteen avulla.
- Sairaanhoitajilla on tietysti oltava lääketieteen, psykologian, kasvatustieteen ja monen muun alan tietoa, mutta mikään niistä ei riitä vastaamaan hoitotieteen tärkeimpään kysymykseen: mikä tekee hoitamisesta hoitavaa? Pelkän sairauden hoitaminenhan ei riitä, pitää hoitaa myös ihmistä.
Väitöstutkimuksen kohteeksi valikoitui vammaisten lasten osallisuus ja sen tukeminen.
- Haluan selvittää miten ihan pienet ja puhumattomatkin lapset voitaisiin paremmin kohdata oman elämänsä, kuntoutuksensa ja hoitonsa päähenkilöinä eli antaa heidän näkökulmansa vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin. Siihen heillä on Suomen lainsäädännön mukaan oikeus.
Hiljaa hyvä tulee
Olli puhuu mielellään ns. hitaan tutkimuksenteon tärkeydestä:
- Nykyään tutkimuksen tekemisessä painotetaan aivan liikaa vauhtia ja määrää syvällisen ymmärtämisen ja laadun kustannuksella. Toivoisin, ettei nopeutta pidettäisi ainoana mahdollisena tai ainoana hyvänä tapana. Itse olen oppinut todella paljon juuri siksi, että vauhtini on ollut hidas. Olen oppinut tutkimusaineistoni lasten ja aikuisten kohtaamisista kuinka tärkeää on välillä pysähtyä kuuntelemaan ja katsomaan, jotta voisi nähdä toisin, irrottaa vanhasta ja ymmärtää jotain uutta.
- Olen erittäin kiitollinen siitä, että TYKS-säätiö on pitkäaikaisen työpisteen tarjoamisen ja työskentely- ja matka-apurahojen kautta mahdollistanut sen, että olen voinut tehdä tutkimusta omaan aiheeseeni sopivalla tavalla.
Tärkeä Tutkari
- Työpiste TYKS-säätiön tutkimusyksikössä eli Tutkarilla on ollut kullan arvioinen. Olen tehnyt koko väitöskirjani apurahatutkijana eikä minulla siksi ole ollut työskentelytilaa palkkatyön kautta. Tutkari on monella tavalla loistava paikka työskentelyyn: Siellä on viihtyisät ja toimivat tilat tietokoneineen, tulostimineen ja yliopiston verkkoyhteyksineen ja tilaa säilyttää papereita, kansioita ja kirjoja. On rauhallista, mutta tapaa silti ihmisiä.
Tutkari tarjoaa myös mahdollisuuden verkostoitua ja kokea työyhteisön etuja, kuten tutkimustyön ilojen ja harmien jakamista, lounastaukoja porukalla ja yhdessä juhlimista niin akateemisten saavutusten kuin vaikka kevään saapumisenkin kunniaksi. Työyhteisön jäsenet vaihtuvat tosin ajoittain tiuhaankin tahtiin, sillä monet viipyvät tutkarilla vain muutaman viikon tai joitain kuukausia tai käyvät paikalla eri aikoina.
Monitoimija ja täydennyskouluttaja
Johanna Olli on hoitajan työnsä lisäksi opettanut lasten ja nuorten hoitotyötä Turun ammattikorkeakoulussa ja toiminut täydennyskouluttajana. Hän on ollut tutkimusavustaja ja assistentti Turun yliopiston hoitotieteen laitoksella (?) ja opettanut mm. laadullisia tutkimusmenetelmiä ja terveystietoa, sekä ohjannut ja arvioinut proseminaaritöitä ja pro gradu -tutkielmia.
- Pidän työkokemukseni tärkeänä osana myös vapaaehtois- ja luottamustehtäviä kuten Lastenneurologian hoitajat ry:n perustamista ja kehittämistä. Olin kuusi vuotta yhdistyksen puheenjohtaja, nyt aktiivinen rivijäsen. Olen toiminut aktiivisesti tieteellisissä seuroissa kuten Hoitotieteiden tutkimusseura HTTS ry:ssä ja Lapsuudentutkimusseurassa ja verkostoissa, kuten Lapsinäkökulmatutkijoissa – joko johtoryhmissä tai aktiivisena jäsenenä. Olen kirjoittanut Terveyttä tieteestä –blogia ja ollut vuosia myös Lasten asialla -verkkolehden päätoimittaja.
Tutkimustieto palautettava takaisin käytäntöön
Johanna Olli korostaa tutkijan vastuuta levittää tietoa myös tiedepiirien ulkopuolelle.
- Luennoiminen ja yleistajuisten artikkeleiden kirjoittaminen on tietenkin pois itse tutkimuksen tekemisestä. Mutta jos tutkimuksesta oppimaansa pitää tärkeänä, niin kuinka voisi olla kertomatta siitä muille? Pidän todella arvokkaana myös sitä, että esimerkiksi koulutustilaisuuksissa ja somessa saan itse oppia siitä, mitä ajatuksia tutkimukseni vammaisten lasten kanssa työskentelevien mielessä herättää ja miten he asioita kokevat. Se onkin yksi hitaan tutkimuksen hienoista puolista: ehtii saada ja antaa paljon. Ehtii kylvää uusien ajatusten siemeniä ympärilleen sitä mukaa, kuin niitä itse löytää.
Tulevaisuudessa Johanna Olli aikookin kehittää hoitotyötä kouluttamalla, kirjoittamalla, ja konsultoimalla. Tutkimuksen tekoa hän malttaa tuskin kokonaan jättää, vaikkei sitä päätoimisesti aiokaan tehdä.